Om mani padme hum

En pidä käyttäjätestauksesta. Haluan olla rauhassa ja tehdä töitä. Minun suunnitelmani on oikea ja käyttäjä jos ei osaa sitä käyttää niin se on sitten väärässä. Ja olkoot väärässä! Ei tarvitse minua tulla häiritsemään vääryydellään.

Näin päästään hienosti tilaan jossa kukaan ei käytä minun kryptistä softaani ja voin katkeroitua rauhassa maailmalle. Meditoin teknobudhalaisuuteni mukaisesti pimeässä nurkassa valaistumiseen saakka.

Mutta käyttäjäkeskeinen kehitys lähestyy täysin samaa tilaa täysin eri kautta. ”Minulla ei ole väliä, vain sillä että ohjelma toimii hyvin”, lienee molempien tahojen tavoite. Myös käyttäjän osallistamisessa haetaan tilaa, jossa minuus häipyy kokonaan tieltä ja voidaan yhtenä kollektiivisena mielenä havainnoida kokonaisuuden tilaa. Tätä tarvitaan ja se on välttämätöntä käyttökelpoisen sovelluksen saamiseksi kasaan. Olenhan itsekin koko tämän pienen opiskeluajan kiroillut erinäisiä ohjelmistoja, jotka ovat käytettävyydeltään aivan käsittämättömän kryptistä ulostetta. Kiitämme Ardouria, GNUnettiä, Blenderiä ja muita ohjelmistoja suuresti näistä nautinnon hetkistä…

Miksi minua ei sitten kiinnosta koko testaus hitustakaan kun se kuitenkin on kaikkien tavoitteideni ja toiveideni kannalta tärkeä osa kehitystä? Onko se vain sisäinen erakkoni korvia huumaavaa huutamista sosiaalisen tilanteen edessä vai liekkö kyseessä luopumisen tuska ohjelmoinnin luomasta turvallisesta eskapismin tilasta? Tähän minun on lienee paneuduttava suurella tarmolla. Yksin pimeässä nurkassa, täysin eristyksissä kaikelta ympäröivältä maailmalta. Ja pysykääkin etäällä, haluan paheksua kaikkea omassa nurkassani ja tietää olevani väärässä.